Historia

Fun eli palatsikoiran historia on viisituhatta vuotta vanha. Se oli kunniansa kukkuloilla viimeisen Ch'lng eli Manchu dynastian aikana vuosina 1644-1912. Pekingeesiin sisältyy kiinalaisen taruston lohikäärmeen ja intialaisen Buddhan leijonan symbolit.

Symbolina lohikäärmeet edustivat miehistä voimaa ja ylipäätänsä kaikkia miehisiä ilmiöitä, kuten esimerkiksi lohikäärme oli Kiina keisarin vertauskuva ja hän istui lohikäärme istuimella. Feniks-lintu Feng oli taas kaikkien naisellisten ilmiöiden vertauskuva ja symboloi Keisarinnaa. Keisarillisella lohikäärmeellä oli viisi varvasta ja muilla neljä. Tästä johtuen puhutaan, että pekingeeseillä joilla on takajaloissa kannuskynnet eli viidennet varpaat, ovat keisarillista sukua.

Kiinalaiset ottivat leijonan uskonsa symboliksi kääntyessään buddhalaisuuteen. Kiinassa ei kuitenkaan ollut leijonia, paitsi muutama, jotka Keisarille Intiasta lahjoitettiin. Ne kuitenkin menehtyivät, joten taiteilijoilla ei ollut eläviä malleja leijonista. Joku kuitenkin havaitsi yhtäläisyyttä Fu-koiran ja leijonan kesken ja tästä lähtien Fu eli "pyhä leijona koira" kuvataan taiteessa ja uskonnossa Buddhan seurassa. Tämän symbolikoiran ura kesti monta vuosisataa keisarikunnan tuhoutumiseen saakka.

Eniten leijonaa muistuttava olivat temppelikoirat, joita korkea-arvoiset papit vartioivat. Näitä erikoiskoiria kasvatettiin ja hoidettiin temppeleissä, Pagodeissa puolipyhinä olentoina. Ne olivat luonteeltaan rajuja ja tyypiltään valikoidusti mahdollisimman irvokkaan näköisiä. Keisarin koirat (palatsikoirat) olivat kuitenkin pienempi kokoisempia, somempia ja arvokkaampia kuin temppelikoirat, koska Keisari oli jumalien kanssa tasa-arvoinen. Eräs Keisari aloitti jopa antamaan koirillensa mandarin- eli virkamiehen arvoja.

Ruhtinaiden ja herttuoiden arvoisina palatsikoirille suotiin hoviväen vuositulot. Ne koulutettiin osallistumaan hovin juhlamenoihin. Palatsikoirat somisteltiin nauhoin sekä kulkusin ja ne johtivat Keisarin palatsissa hovin juhlakulkueita, kun osa palatsikoirista taas kannatteli Keisarin laahusta hampaissaan. Palatsikoirat olivat todella arvokkaita, joten Keisarin henkivartijat vartioivat niitä. Niitä kannettiin kuin hoviväkeä upeissa kantotuoleissa ja palatsikoirien varastamisesta rankaistiin kivittämällä kuoliaaksi. Keisarilliset pennut, keisarillisten ihmisvauvojen tapaan, otettiin pois synnyttäjiltä ja annettiin imettäjien hoitoon, jotka olivat hovinaisia ja joiden omat tyttövauvat oli hukutettu tai muuten tapettu.

Palatskoiran läheinen kanssakäyminen ihmisten kanssa antoi koiralle ihmisluonnon tuntemuksen. Se kohteli orjiaan orjina, mutta katsoi tehtäväkseen hurmata ja huvittaa hovin jäseniä viehättävällä käytöksellä ja tempuillaan. Siten kehittyi niin sanottu pekingeesin temperamentti, yhdistettynä pikku diktaattoria ja hilpeää kujeilijaa. Se luonne on säilynyt pekingeesissä tähän päivään saakka. Omistajalta vaaditaankin hyvää huumorintajua sekä pitkää pinnaa.

Jotkut selonteot väittävät, että Fu-koiran kasvatus- ja jalostustyö rodullisine tavotteineen alkoi vasta 1600-luvulla. Jotkut tietolähteet kertovat, että Tiibetistä tuotu pörrökarvainen pienikokoinen Ha-Pa terrieri risteytettiin siihen. Syntyi yksilöitä, joilla oli kauluri, pitkä töyhtöhäntä ja hapsut korvissa sekä jaloissa. Näitä koiria kutsuttiin myös nimellä Peiping-Kou, sitten kun keisarikunnan pääkaupunki siirtyi Manchujen mukana Pekingiin. Tämä selektiivinen, valikoiva jalostus onnistui. Näiden koirien luojat rakastivat komiikkaa ja groteskisuutta, ollen kiinnostunut myös rakenteen sopusuhtaisuudesta. He loivat pekingeesin yleisen tyypin eli standardin, minkä länsimaissa tunnetuin pekingeesi-ihminen puki sanoiksi ja syntyi pekingeesin ensimmäinen rotumääritelmä (suomennettu Englannin kielestä):

Leijonakoira olkoon pieni,

pöyhistyköön sen kaulan ympärillä arvokkuuden aaltoileva röyhelö.

Levittäytyköön sen häntä hulmuavana lippuna sen selän yli.

Olkoon sen naama musta, eturinta tuuheakarvainen,

otsa suora ja matala eikä koskaan kuin keisarin boksarin, taistelijan otsa.

Olkoon sen silmät suuret ja loistavat,

korvat kuin sotaldjonkin purjeet,

kuono kuin hindujen apinajumalan.

Olkoon sen etujalat taipuneet niin,

ettei se halua vaeltaa kauas pois keisarilliselta alueelta.

Olkoon sen runko kuin saalistaan väijyvän leijonan.

Olkoon sen tassut runsashapsuiset, jotta sen askeleet olisivat äänettömät.

Vetäköön sen rungon loisto vertoja Tiibetin jakkihärälle,

jonka hännän huiskutus suojelee keisarillista pentuetta lentävien hyönteisten hyökkäyksiltä.

Olkoon se luonteeltaan eloisa, jotta se toisi iloa hypähtelyllään.

Olkoon se varovainen, ettei antaudu vaaroille alttiiksi.

Olkoon se tavoiltaan sovinnollinen, jotta se eläisi sovussa muiden

palatsin suojeluksessa olevien eläinten, kalojen ja lintujen kanssa.

Olkoon sen väri kuin leijonan - kultainen soopeli,

kannettavaksi keltaisen viitan hihassa,

tai olkoon se väriltään punainen tai musta,

valkoinen tai raidallinen kuin lohikäärme

niin, että on koiria jokaiseen keisarilliseen viittaan sopivina.

Kunnioittakoon se esi-isiään ja laskekoon uhrinsa Kielletyn Kaupungin

koirien hautausmaalle jokaisen uuden kuun aikana.

Käyttäytyköön se arvokkaasti.

Oppikoon se silmänräpäyksessä puremaan ulkomaalaisia paholaisia.

Olkoon se nirso ruuastaan, jotta se vaateliaisuudestaan tunnettaisiin keisarilliseksi.

Ruokittakoon sitä hain evillä, isokuovin maksalla ja viiriäisen rintalihoilla.

Olkoon sen juomana haudutettu tee

Hankowin maakunnassa kasvavan pensaan kevätsilmuista,

keisarillisessa puistossa laiduntavien antilooppien maito

tai meripääskyn pesistä valmistettua lientä.

Täten on se säilytettävä aitoutensa ja itsekunnioituksensa.

Sairastuessaan on se voideltava jumalille pyhitetyn leobardin puhtaalla ydinrasvalla

ja annettakoon sille juotavaksi laulurastaan munankuorellinen vispilöityä omenakermaa,

johon on sekoitettu hyppysellinen lestyä sarvikuonon sarvea.

Annettakoon iilimatojen imeä sen verta.

Näin hoidettuna se paranee -

mutta jos se kuolee

muista, että myös sinäkin olet kuolevainen.

Englantilaiset, ranskalaiset, amerikkalaiset, hollantilaiset, saksalaiset, venäläiset ja jossain määrin myös ruotsalaiset olivat kiinalaisten vaivoina vuosisatojen ajan, mutta vuosi 1860 on kiinanpalatsikoiran kannalta merkittävä. Silloin englantilaiset valloittivat Keisarin kesäpalatsin ja sitä ryöstellessään sotilaat löysivät neljä pikku koiraa Keisarin tädin huoneesta, jossa ne vahtivat itsemurhan tehneen emäntänsä ruumista. Kenraali Dunn lahjoitti näistä pienimmän kuningatar Victorialle. Se sai nimekseen Pikku Saalis eli Lootie ja se eli kymmenen vuotta Windsorin linnassa, jossa oli Landseerin maalaama muotokuva siitä. Lopuista tuli Richmondin herttuattaren ja amiraali lordi John Hayn omaisuutta.

Muutama vuosi näiden tuontien jälkeen diplomaatti Mr ja Mrs Douglas Murray toivat Englantiin joitakin pekingeesejä lisää. Kaksi näistä oli Am Ch Cum ja Mimosa. Nämä ovat nykypekingeesin sukupuun latvus ja aikamme pekingeesit polveutuvat näistä kahdesta. Myös Amerikkaan tuotiin pekingeesejä pian Englannin jälkeen. Leskikeisarinna T'Zu Hsi oli vallassa vuosina 1861-1908. Leskikeisarinna lahjoitti parti-värisen pennun Miss Carlille, kun tämä taidemaalari oli tehnyt muotokuvan hänen lemmikkikoirastaan. Myös Alice Roosevelt sai Leskikeisarinnalta lahjaksi yhden palatsikoiran vierailessaan isänsä Theodore Rooseveltin kanssa Pekingissä.

Englannista tuli rodun uusi kotimaa keisarikunnan tuhouduttua. Vuonna 1894 Lontoossa sijaitseva Kennelliittoa vastaava elin, The Kennel Club, rekisteröi kirjoihinsa Pekingese nimen tälle rodulle. Samana vuonna pekingeesi esitettiin koiranäyttelyssä ensimmäistä kertaa koko maailmassa ja Amerikan näyttelyssä pekingeesi esiintyi ensi kertaa vuonna 1901. Pekingese nimeä aloitettiin käyttämään yleisesti vuodesta 1907 lähtien.

Suomen ensimmäinen pekingeesi oli uros nimeltään Kicke ja se oli syntynyt vuonna 1916. Ensimmäiset suomalaisten omistamat pekingeesit nähtiin koiranäyttelyssä Helsingissä vuonna 1921. Kyseessä oli kaksi urosta, Englannista tuotu Campbell Patsi ja Tanskasta tuotu Duke Chang-Chun. Samanaikaisesti Viipurissa oli narttu Lady Nan-Súh K.J. Grönroosilla. Kasvatustyö pääsi pian alkuun ja innostus rotuun kasvoi nopeasti.

Sadunomaisesti pekingeesin syntyä kuvataan tarinalla leijonan rakastumisesta silkkiapinaan eli marmosetiin. Voidakseen kokea rakastettunsa suosionosoitukset leijona rukoili Buddhaa tekemään sen sopivan pinikokoiseksi, mutta säilyttämään sen suuren sydämen, jotta se voisi rakastaa enemmän. Buddha suostui ja syntyi Fu-koira.

Lähde: www.pekingesikerho.com